Utsjoella siunattiin maan poveen 16. lokakuuta Utsjoen kunnan viimeinen rintamalla palvellut sotaveteraani, 95-vuotiaana kuollut Uhca-Johán Jovnna, Jouni V. Helander, Ylitalon Jouni.

Utsjoen Sotaveteraanit ry:n puheenjohtaja Ursula Waltari muistaa erityisellä lämmöllä edesmennyttä ystäväänsä, joka sai elää pitkän ja rikkaan elämän.

– Jouni eli tosiaan tapahtumarikkaan elämän. Kun ajattelen Jounia, niin muistan hänet sydämellisenä ja aina toisia ajattelevana ihmisenä. Hän oli aina hyvin elämänmyönteinen ja utelias, aikaansa seuraava ja osallistui veteraaniyhdistyksen toimintaan suurella antaumuksella. Hänellä oli poikkeuksellisen hyvä ja terävä muisti ikäisekseen. Hän kuului siihen harvinaiseen ihmisryhmään, jotka pärjäsivät missä vain ja jotka pystyivät aina ottamaan tilanteen haltuun.

– Kun Jouni, syntyperäinen Utsjoen saamelainen, oli aikanaan ollut rintamalla, tai vaikka metsällä ja kalalla muiden ihmisten kanssa, niin hän on varmaan ollut siellä aina se, joka ylläpiti mukavaa huumorihenkeä, auttoi kavereita ja korjasi rikkimenneet jutut paikan päällä niillä työkaluilla mitä käytettävissä oli, luonnehtii Ursula edesmennyttä Jounia.

Kutsu viimeiseen iltahuutoon Rovaniemellä

Jouni V. Helanderin elämän loppusuora alkoi syksyllä, kun hän kaatui iltasella kotona saunassaan. Hän oli ennen saunareissuaan ollut jo koko päivän liikekannalla tapansa mukaan. Iltapäivä oli kulunut Ursulan kanssa paperiasioissa, alkuilta hirvikokouksessa Eränkävijöitten Majalla, minkä jälkeen oli saunomisen vuoro.

Jounin ollessa lähes valmis saunomisessaan, oli paikalle tullut myös poikansa Oskarin kutsusta mökkinaapuri, Valjakan Mikko. Hän on Jounin vuosikymmenten takainen tosiystävä Mikkelistä. Hän oli nyt ojentanut kättään tueksi lauteilta laskeutuvalle talon isännälle ja kaikki oli mennyt aluksi hyvin ja Jouni seisoi jo tukevasti lattialla, mutta sitten jalat, sekä tasapaino pettivät ja Jouni kaatui. Tämän tapahduttua Oskari hälytti heti ambulanssin ja siitä alkoi Jounin sairaalamatka helikopterilla Kirkkoniemeen.

Kirkkoniemestä Jouni toimitettiin pian Suomen puolelle Keskussairaalaan ja sieltä palattiin jonkun ajan päästä takaisin Utsjoelle, mutta ei vielä kotiin, vaan Utsjoen terveyskeskuksen vuodeosastolle.

Ursula kävi useamman kerran katsomassa Jounia vuodeosastolla. Ursula oli epäillyt, että Jouni taitaa istua vuodeosastolla pyörätuolissa, mutta Jounihan kävelikin reippaasti vuodeosastolla korkean rollaattorin avulla. Ursula naurahtaa, että sen kai voi jo paljastaa, että Jounille oli kuljetettu vuodeosastolle ylimääräisiä herkkujakin, nimittäin Pieskin Nilla oli tuonut väärtilleen suolakalaa, suolakala kun oli Jounille kaikki kaikessa.

Jouni oli hyvällä tuulella ja kovin iloinen siitä, että hän oli ihan pian menossa Rovaniemelle veteraanikuntoutukseen, Lapin keskussairaalan vieressä olevaan Lapin Kuntoutukseen eli entiseen Veljeskotiin.

– Jouni oli iloinen siitä, että oli juuri nyt saanut tiedon kuntoutusjakson alkamispäivästä. Hän oli niin sanotusti tohkeissaan niin kuin sellainen ihminen on, joka on lähdössä mukavalle reissulle. Hänellä oli hyvät muistot vuosien varrelta veteraanikuntoutuksista yhdessä Sinikka-vaimonsa kanssa. Veljeskoti oli hänelle paikka, jossa saisi lisäksi olla omiensa joukossa, vaikkakin toki se veteraanien joukko siellä onkin vuosien varrella hiipunut.

– Hän muisteli Veljeskodin hyvää ruokaa ja hyviä, ennen kaikkea tuttuja hoitajia. Hän oli niin kuin kylpylälomalle lähdössä. Tapasin Jounin viimeisen kerran sunnuntai-iltana ja maanantaina hänellä olikin sitten lähtö sinne kuntoutukseen. Kyselin, olisiko nyt jotakin, mitä pitäisi vielä hakea kotoa ennen matkaa. Puristimme siinä vielä pitkään kättä ennen lähtöä, enkä voinut kuvitella, että se tulisi olemaan viimeinen kerta, kun näen Jounin.

Kun Jounin poika Jari etelästä kävi tervehtimässä isäänsä Veljeskodilla, niin Jouni oli kertoman mukaan tuuminut, että hän haluaisi mennä jo Sinikka-äidin luo.

– Jouni sai siellä Rovaniemellä, kesken kuntoutusjaksonsa, kutsun viimeiseen iltahuutoon.

Ursula on miettinyt, että Jouni lähti kuntoutukseen Taivasmatkaansa varten.

– Ehkä hän aavisti siinä vuodeosastolla, kun odotti matkaa Rovaniemelle, että mitä on tulossa. Ja vaikka hän niitä Rovaniemen hyviä ruokia niin sanoi odottavansa, niin ei hän enää siellä Rovaniemellä ollut syönyt kuitenkaan paljon mitään.

Ursula arvelee, että Jounille oli yleensä tärkeää päästä pois vuodeosastolta. Toki vuodeosastolla oli hyvä hoito, mutta kaiken kokenut ja siihen asti hyvin itsenäistä elämää elänyt sotaveteraani, toiminnan mies, ei tuntenut olevansa kotonaan paikassa, jonka nimikin on vuodeosasto.

– Toki hän oli vuodeosastolla paljon käynyt ja vieraillut, kun Sinikkahan oli siellä pitkiä jaksoja. Jounin maailmassa vuodeosasto oli tietenkin paikka, jossa sairastetaan ja josta ei enää lähdetä pois. Kyllä hän varmaan oli sitäkin miettinyt, että pääseekö hän Rovaniemen kuntoutusjakson jälkeen kotiin, vai onko se koti sittenkin jo se vuodeosasto. Ja kotihan oli Jounille kaikki kaikessa.

Kantoi vastuuta omaishoitajana

Kun Ursula Waltari miettii Jouni V. Helanderin pitkää elämää, niin unohtaa ei sovi sitäkään, että Jouni toimi pitkään Sinikka-vaimonsa omaishoitajana.

– Hänhän toimi vuosia omaishoitajana. Jouni oli vanhempi ja hänellä oli omat vaivansa, joita hän ei kyllä paljon ääneen valitellut, mutta kaikesta huolimatta hän huolehti Sinikasta ja mahdollisti sen, että Sinikka saisi asua kotona mahdollisimman pitkään.

Ursula suunnitteli aikoinaan, että mikäli Jounilla elonpäiviä riittää ja kunto pysyy hyvänä, niin hänelle pitää suoda mahdollisuus osallistua valtakunnalliseen veteraanitapahtumaan sinä vuonna, kun Jouni täyttää 95 vuotta.

– Sitten tuli tämä korona-aika ja kaikki juhlat peruutettiin. Sitäkin olen pohtinut, että Jouni olisi ansainnut tulla kutsutuksi itsenäisyyspäivänä Linnan juhliin. Olen vähän kantanut huonoa omaatuntoa siitä, olisiko yhdistyksen pitänyt yrittää vaikuttaa asiaan ennen koronaa vaikkapa esittämällä kirjallinen vetoomus presidentin kanslialle. Olisihan se ollut oikeus ja kohtuus, että edes yksi saamelainen sotaveteraani olisi saanut kutsun.

– Toisaalta olen varma, että ei hän olisi Linnan juhliin lähtenyt, kun ei hän olisi jättänyt Sinikkaa yksin, mutta olisihan se kutsukin ollut jo lämmittävä ja kohtelias ele.

Piti yhteyttä aseveljiin

Ursula Waltarin mieleen tulee, kuinka he Jounin ja muiden hallituksen jäsenten kanssa aina, niin itsenäisyys-, kuin muina virallisina seppeleenlaskupäivinä kävivät terveyskeskuksessa tervehtimässä siellä kulloinkin olevia Utsjoen sotaveteraaneja. Eikä aseveljien luokse tyhjin käsin menty, vaan vietiin tuliaisina täytekakkua, suklaata, tai vaikka villasukkia.

– Ne olivat ennen muita Jounille tärkeitä käyntejä. Ne vuodeosaston miehet olivat hänen aseveljiä, mutta tietenkin he olivat muutenkin Jounille iänkaikkisia ystäviä lapsuudesta asti. Minä näen niistä vuodeosastolla otettujen valokuvien ilmeistäkin, kuinka hyvillään Jouni on, että sai vaihtaa kuulumiset kaverien kanssa juuri itsenäisyyspäivänä, ja toki se ilo oli molemminpuolista.

– Paljon puhuvia ovat myös itsenäisyyspäivänä kirkon pihalta otetut kuvat. Veteraani Petteri Paltto istuu pyörätuolissa, ja joka ikisessä kuvassa, missä Petteri istuu, niin siinä vieressä seisoo Jouni. Tämäkin kertoo Jounista paljon. Hän koki sen asian niin, että kun kaveri istuu pyörätuolissa siinä lumen ja pakkasen keskellä, niin hänen pitää olla vieressä huolehtimassa.

Jäi tulevien alokkaiden ja rajamiesten mieliin

Utsjoella vanha lääkintälotta, edesmennyt Eliina Niemistö oli hyvin pitkään veteraanien edustaja kutsuntatilaisuuksissa. Eliinan jälkeen vuoro lankesi Ylitalon Jounille ja hän jatkoikin perinnettä pitkään. Kutsunnoissa ei veteraanille ole määrätty mitään puhepakkoa, mutta Jounille sanottiin aina, että jos haluat lausua tervehdyksen tuleville alokkaille, niin se sopii, - ja Jounihan alkoi heti muistella, kuinka hän sai kutsun sotaan, millaista oli rintamalla, ja kuinka sodan jälkeen oli edessä vielä varusmiespalvelus.

Jouni yleensä puhui pitkään, mutta ei siinä kukaan kelloa vilkuillut. Kaikki kuuntelivat hievahtamatta. Kyllähän Jouni on jäänyt näin tulevien alokkaiden mieliin. Monet rajamiehet saivat tilaisuuden olla Jounin kanssa tekemisissä lukemattomissa seppeleenlaskuissa, yhdistyksen kanssa vietetyissä yhteisissä kahvi- ja lounashetkissä, sekä veteraanihautajaisissa. Varmasti kaikki ne rajamiehet muistavat häntä kunnioituksella.

– Ja paljonhan Jouni kävi myös koululaisille muistelemassa sota-aikoja. Hänhän osasi niin hyvin puhutella myös nuoria, hän puhui heille kuin vertaisilleen, aivan kuin Eila-mummo aikoinaan Pikku Kakkosessa puhui lapsille kuin vertaisilleen, eikä lässyttänyt tai leperrellyt.

Naulasi Mannerheimin päiväkäskyn

Utsjoen kirkkoherran Päivi Aikasalon ensimmäisiä virkatehtäviä oli olla vastaanottamassa Utsjoen Sotaveteraanit ry:n seurakunnalle lahjoittamaa Mannerheimin päiväkäskyä Suomen äideille. Taulu tuli sijoittaa Karigasniemen uuteen kappeliin. Vanha perinnehän on, että Suomen kirkoissa tämä päiväkäsky on arvokkaalla paikalla, kirkossa kävijöiden nähtävillä.

Utsjoen Sotaveteraanit ry:n hallituksen kokouksessa oli aikanaan Karigasniemen kappelin valmistuttua päätetty, että yhdistys halusi vaalia perinnettä ja hankkisi päiväkäsky-taulun tavalla, tai toisella, koska seurakunnan silloinen taloudellinen tila oli tiedossa. Hanke voitiin lopulta toteuttaa, mistä suuri kiitos vieläkin kaikille Utsjoen, Karigasniemen ja Nuorgamin elintarvikekauppiaille, jotka sponsoroivat taulusta syntyneet mittavat kustannukset. Kauppiaiden nimet on kirjoitettu kiitoksena taulun toiselle puolelle.

Mannerheimin päiväkäsky lasilevyineen ja kehyksineen on hyvinkin raskas. Karigasniemen kappelissa olisi varmasti ollut päiväkäskylle nuorempiakin naulaajia, mutta sotaveteraani Jouni V. Helander piti selvänä, että hänen sotaveteraanina tulee hoitaa tämä taulun kiinnittäminen, jotta se saadaan arvonsa mukaisesti kunnialla tehtyä.

Jouni tarkasteli kappelin seinää, otti työkalut käteensä, nousi jakkaralle, ja kiinnitti taulun tukevasti ja suoraan oikealle paikalleen.

Sirotteli rintamalotan tuhkat

Ursula Waltari ei ole unohtanut sitä tapahtumaa, kun Jouni aikoinaan otti tehtäväkseen sirotella Utsjoen toiseksi viimeisen lotan, Meri Tolkin tuhkat Utsjoen vanhalle hautausmaalle.

– Tilaisuuteen ei ollut tulossa ketään Merin omaisista, jolloin pidin tavallaan itsestään selvänä, että Jouni olisi siihen oikea henkilö. Hän tuntui ottavan tehtävän vastaan kunniatehtävänä, mikä se todellisuudessa myös on.

– Ajoimme pappilan parkkialueelle ja kävelimme kaikki sieltä vanhalle hautuumaalle. Siellä oli kauniin männyn juurelle osoitettu paikka tuhkalle ja sinne Jouni ne sirotteli. Hän todellakin sirotteli sitä tuhkaa, aivan kuin olisi ajatellut, että laitan tuohon vähän, sitten tuohon ja vielä tuohonkin. Tämä hetki puhutteli meitä jokaista mukana ollutta syvästi.

– Hän sirotteli hyvin rauhallisesti ne tuhkat. Minä ajattelin, että Jouni kävi siinä samalla läpi omaa nuoruuttaan rintamalla ja sitä, että nyt hän puolestaan tekee viimeisen kerran palveluksen lotalle ja samalla kaikille niille lottasisarille, jotka heitä sotilaita aikoinaan auttoivat Aunuksessa niin monin tavoin eri tehtävissä ja sairaaloissa. Se oli herkkä hetki Jounille ja se oli herkkä hetki meille saattajille.

– Ei Jouni sitä koskaan sanonut, että hän olisi siinä omia herkimpiä tuntojaan ajatellut, mutta kyllä hän sen totesi jälkeenpäin pienessä muistotilaisuudessa Utsjoen seurakuntakodilla, että olipa se Merin tuhkan sirottelu vaikea ja puhutteleva paikka.

Suomi 100-juhlavuonna Utsjoen sotaveteraanit ry halusi osallistua valtakunnalliseen projektiin, jonka tarkoituksena oli juhlavuonna kunnioittaa jokaista Suomen sankarivainajaa laskemalla hänelle oma, pieni havuseppele itsenäisyyspäivänä. Ursula kävi seppeleensidonnan pikakurssin etelässä ja toi taitonsa mukanaan Utsjoelle. Ivalon Taimitupa lupasi osallistua talkoisiin lahjoittamalla yhdistykselle tarvittavat kuusenhavut.

– Yhdistyksen hallitus kokoontui seurakuntasalille, tehdäkseen yhdeksän havuseppelettä Utsjoen sankarihaudoille. Sinne haettiin luonnollisesti Jounikin, joka katseli hetken miten tämmöinen seppele pitäisi tehdä, ja tarttui toimeen. Hänhän oli käsityöihminen ja häneltä onnistui hyvin seppeleen teko. Olihan Jouni aikanaan tehnyt lukemattomat perhotkin ja perho oli tehtävä niistä materiaaleista, mitä tarjolla oli, esimerkiksi pelti löytyi säilykepurkista.

– Jouni oli hyvin totisena siinä havuseppelettä tehdessään. Vaikka hän oli myös huumorimies ja kertoi vitsiä, niin siihen havuseppeleeseen ei kohdistunut minkäänlaista leikinlaskua. Jos sinne olisi sattunut tulemaan joku ohikulkija ja naureskellut, että mitä ihmettä täällä kuusenhavuista nyt askarrellaan, niin Jouni olisi varmasti vaientanut hänet ihan katseellaan.

Monitaituri viimeisen päälle

Kun Ursula Waltari miettii Jounin elämää, niin hänestä tuntuu, että on vaikea löytää sellaista elämän osa-aluetta, minkä kanssa Jouni ei olisi ollut jotenkin tekemisissä.

– Jounin historiaan kuului muun muassa se, että hän oli tehnyt töitä RKTL:n kalatutkijoiden kanssa ja hän oli kerännyt hyvin ansiokkaasti suomunäytteitä. Eero Niemelä on ihan sen todennut, että Jounin panos suomunäytteissä on erittäin ansiokas.

Kaikki Utsjoen isännät eivät suomunäytteisiin suhtautuneet kovin vakavasti ja lohitutkimus yleensäkin herätti alkuun epäilyjä vanhan kansan miehissä, mutta Jouni oli toista maata.

– Jouni arvosti tutkimusta ja tiedettä. Eihän hänellä ollut mitään vaikeuksia maskin käytössäkään nyt korona-aikana. Hän otti rokotukset heti, kun niitä oli tarjolla ja käytti esimerkillisesti maskia kylillä ja kaupassa liikkuessaan.

Ursula naurahtaa, kuinka Jouni oli puhdistanut oman kuulolaitteensakin, kun ei Utsjoella kuulokojeen huoltopistettä ole.

– Piipunrassista hän oli sen putsarin jotenkin kehitellyt. Sitä Jounin keksimää patenttia oli ihmetelty ja ihasteltu Lapin keskussairaalankin kuuloasemallakin, että näinkin voi kuulolaitteen puhdistaa.

Tietokonemaailmaan Jouni ei ehtinyt perehtyä, vaikka Ursula näki, että sekin Jounia kiinnosti, etenkin, kun hän tiesi, että moni muukin ikäihminen hallitsi tietokoneet ja makseli laskunsakin koneella.

– Minulla oli pitkään ollut mielessä, että opetan Jounin käyttämään tablettia. Tekniikan miehenä hän olisi varmasti sen oppinut, mutta kun elämä kulkee menojaan, niin tämä asia vain jäi aina tekemättä meiltä, kun oli niin paljon muutakin puuhaa ja juteltavaa.

Veteraanin iltahuuto viimeisen kerran

Lämmin hymy nousee Ursula Waltarin kasvoille monta kertaa, kun hän muistelee ystävyyttään Jouni V. Helanderin kanssa.

– Kaikenlaista ihan arkista Jounin elämään liittyvää asiaa tulee mieleen. Jounillahan ei muuten ollut ajokorttia. Ei kaikilla veteraanisukupolven miehillä ollut ajokorttia ja Jouninkin elämä oli vain mennyt niin, ettei hän koskaan tullut ajokorttia hankkineeksi.

– Sinikalla oli ajokortti ja sitä tarvittiin loppukesällä, kun piti nostaa veneet rannalta talviteloille. Jouni oli miettinyt senkin asian perinpohjin, niin että homma hoituu omin voimin, eikä tarvitse hätyyttää ketään apuun. Niinpä Jouni sitoi aina veneeseen tukevan ja pitkän köyden, jonka solmi auton vetokoukkuun. Sinikka ajoi autoa ja Jouni seisoi ja viittoili pihalla kuin liikennepoliisi.

Vielä viime kevättalvella Jouni ajaa hurautteli moottorikelkalla kauppaan. Hirvikokeenkin hän tapansa mukaan ehti ampua ja jounimaiseen tapaansa tuumaili, että hänen piti vähän neuvoa noita nuorempia. Pilkkireissuilla Jouni kulki viimeiseen asti, joko yksin, tai kavereittensa ja poikiensa kanssa. Kulkutus oli hänelle tärkeää viimeiseen asti ja vakituinen kulkutuskaveri eno-Jounille oli tietenkin Vallen Petteri.

Ursulan mieleen nousee myös monet yhteiset ajomatkat Tenojokivartta pitkin. Kun jokivarsiin lähdettiin, niin Jouni tunsi tietysti joka talon tarinan ja asukkaat. Eikä sellaista puronvartta tai maatilkkua tien laidassa ollut, etteikö Jouni olisi osannut kertoa näiden maiden omistajatkin, mistä hänellä oli kattavat tiedot entisten työtehtäviensä peruna.

– Yksi hanke muistuu vielä mieleen, mitä olimme kehitelleet yhdistyksen hallituksessa Jounin innokkaana kannattajana. Ehdimme tehdä Jounin kanssa vasta suunnitelmat siihen, kuinka ennen, tai jälkeen kalastuskauden ajelisimme muutamina päivänä kullekin kunnan kolmelle hautuumaalle kartoittaaksemme valokuvin kaikki ne sotaveteraanien hautakivet, joista puuttuu veteraanitunnus. Minäkin pystyisin syntymäajoista päättelemään, että tuossa taitaa levätä veteraani, mutta Jouni olisi tietysti tiennyt jo heti nimistä, että kuka on varmasti veteraani ja kuka ei. Kun kaikki ne Utsjoen veteraanien hautakivet, joista puuttuisi veteraanitunnus, olisi listattu, olisi yhdistys tiedustellut omaisilta sallisivatko he tunnuksen kiinnityksen.

– Jouni piti tärkeänä sitä, että haudoilla olisi hyvä olla veteraanitunnus, jotta tulevat polvet näkisivät, että täällä lepää veteraaneja, ja veteraaneja on näin muuallakin kuin vain sankarihaudoilla. Tämä yhteinen reissu meiltä jäi nyt tekemättä, mutta sitä voi jatkaa tulevaisuudessa perinneyhdistys.

Jounin hautajaisissa Ivalon Laulumiehet lauloivat urkuparvelta Veteraanin iltahuudon. Se olikin viimeinen kerta, kun Utsjoella tämä laulu laulettiin sotaveteraanin hautajaisissa. Kun Ivalon Laulumiehet, jotka eivät ole enää poikasia hekään, kajauttivat kirkossa Veteraanin iltahuudon, niin eipä tainnut tuolla hetkellä olla kuivaa silmäparia millään penkkirivillä.

Hauta luotiin umpeen saattoväen voimin

Monet Jounin etelän väärtit, he joille Jouni oli aikanaan ollut oppimestarina lohenkalastuksessa, tulivat myös Utsjoelle hautajaisiin joko henkilökohtaisesti, tai osallistuivat kukkatervehdyksin. Kun Mikkelistä tullut Valjakan Mikko kysyi Ursulalta, olisiko jotain, mitä pitäisi tietää ennen hautajaisiin tuloa, vannotti Ursula, että laitattehan lämpimiä vaatteita päälle ja varaa mukaan kunnon hanskat, sillä haudalla on kylmä ja siellä tullaan olemaan aika pitkään.

– Etelän ihmisille tuli yllätyksenä, että tämä ikivanha hieno perinne elää vielä täällä pohjoisessa. Meillähän hauta todellakin luodaan umpeen saattoväen voimin. Se on kaunis tapa ja siinä kun hautaa lapioidaan, niin se kertoo konkreettisesti, kuinka ihmisen matka täällä maan päällä on nyt todellakin tiensä päässä. Kenenkään ei tarvinnut lapioida hautaa umpeen yksistään, vaan aina joku otti lapion varresta kiinni ja peittäjä vaihtui. Sekin on kaunis perinne, siinä ikään kuin kaikki ottavat osaa siihen viimeiseen palvelukseen vainajalle.

Muistotilaisuudessa syötiin hirvikeittoa ja juotiin kahvia kakun kera.

– Tietysti muistelimme Jounia ja meillä oli häntä ikävä, mutta tunnelma oli kuitenkin aika iloinen, kuten se yleensäkin on Utsjoella, kun kokoonnutaan muistelemaan pitkän elämänkaaren päähänsä tullutta ihmistä. Se kuuluu elämään, että muistotilaisuudessa muistellaan mukavia ja nauretaan. Se on sellainen voimaannuttava tapahtuma ja kertoo siitä, että elämä jatkuu, sanoo Ursula.

Utsjoen Sotaveteraanit ry:n taival on nyt Jounin kuoleman jälkeen lähitulevaisuudessa tiensä päässä. Yhdistys kuitenkin jatkaa perinneyhdistyksenä, kuten muutkin Suomen sotaveteraanien yhdistykset. Ursula Waltarille veteraanityö on ollut jo kodin perintönä, läpi elämän tärkeää, mutta hän arvelee, että nyt joku toinen voisi jatkaa perinneyhdistyksen vetäjänä. Hän toivoo ja uskoo löytävänsä sopivan henkilön, joka ottaisi omakseen Utsjoen sotaveteraanien jättämän perinnön, sen säilyttämisen ja vaalimisen, sekä maanpuolustushengen kasvattamisen ja ylläpitämisen jälkipolville.

– Kun katselen vanhoja Utsjoen sotaveteraanien valokuvia vuosikymmenten takaa, niin niissä on parhaimmillaan toistakymmentä sotaveteraania. He kaikki, kunniakansalaiset olivat todella hienoja miehiä ja naisia. Jouni lähti sitten viimeisenä tästä joukosta. Minulle jäi hänestä äärettömän lämpimät muistot ja uskon, että niin jäi kaikille, jotka Jounin tunsivat. Hän oli niin sydämellinen kaveri ja hän pelasti ihmiset monenlaisesta pulasta monta kertaa.

– Ei kukaan varmasti Jounia muistellessaan voi muistella häntä kuin pelkästään hyvällä, pohtii Ursula Waltari.

Jaakko Peltomaa

Tässä numerossa ilmestynyt Utsjoen viimeinen sotaveteraani-juttu on luettavissa itsenäisyyspäivänä maksutta Inarilaisen nettilehdestä. Sieltä löytyy lisää myös aiheeseen liittyviä valokuvia Ursula Waltarin arkistosta. Itsenäisyyspäivän jälkeen ilmestyvässä Inarilaisessa palataan vielä Jouni V. Helanderin pitkään elämäntaipaleeseen ja muistellaan muun muassa hänen lohimiehen historiaansa sekä rintamalla sattuneita tapauksia.

TIETOLAATIKKO