Ajanviete

KATSO VIDEO suoraan Ukonjärveltä: Risto Seppänen on Inarin suolasiialla kastettu – saaliilta riisuttiin takki avannon reunalla

– Tuttu paikkahan tämä teidän juomuspaikka minulle on. Siitä on rapiat 60 vuotta, kun olen tällä paikalla soutanut verkkoja Välitalon Lintan kanssa. Siikaa tästä tuli, ei mitään muuta, ja siikaa me tietenkin tavoiteltiinkin. Siikahan se on iät ajat ollut meidän inarilaisten tärkein ruokakala, ja suolasiialla vanhat inarilaiset on melkeinpä kastettu, sanoo juomusvieraamme Risto Seppänen.

Inarilainen juomuksilla, osa 9:

Risto vilkaisee juomuspaikan lähellä olevaa pientä saarta. Ei siellä enää ole mitään rakennuksia, mutta hänen nuoruudessaan saaressa oli Välitalon Jussin, Lintan isän mökki.

– Mökki tuli silloin tutuksi. Se oli meidän kalastustukikohta. Ja jos oikein muistan, niin saattoi siellä joskus tyttäriäkin olla. Lintta oli hyvä kalakaveri ja hänestähän tulikin oikea Inarijärven ammattikalastaja. Riski poika se Lintta oli jo silloin ja mehän joskus innostuttiin tappelemaankin. Lintta oli minua rotevampi, mutta minut pelasti se, että olin harjoitellut nyrkkeilyä. Vaikka en minä tietenkään kaveriani tosissaan viittinyt lyyä, Risto naurahtaa.

Riston mukaan Ukonjärvi on aina ollut hyvä kalajärvi. Jos tosissaan viitsii Ukonjärvellä verkkoja pitää, niin varmasti pysyy kalassa.

– Minä en ole viime vuosina kovin ahneesti juomustanut. Olen nytkin viime syksynä pyytänyt kalaa sen verran, että sitä on vieläkin pakasteessa. Jos laitan juomukset jään alle, niin odottelen ensin, että aurinko alkaa lämmittää.

Tällä kertaa Inarilaisen verkosta nousee kaksi kalaa; siika ja matikka. Risto kyselee, että sattuuko Inarilaisen juomusahkiossa olemaan tonget - niille olisi käyttöä matikan nylkemisessä. Tonkia ei ole, joten toimittaja Ville ottaa matikan nahkan pois puukkoa ja sormia apuna käyttäen.

– Matikka on niin limainen ja liukas, että tongilla saisi nahkasta hyvän otteen ja se olisi helppo kuoria. Vaikka voihan matikasta ruokaa tehdä vaikka ei sitä nylkisikään. Eihän sitä ennen vanhaan nyljetty, eihän ne olleet kuulletkaan, että matikka nyljetään.

Risto huomauttaa, että matikka on ennen vanhaan ollut inarilaisille hyvinkin tärkeä ruokakala.

– Ivalojokisuultakin on matikkaa pyydetty kovasti. Siellä on vanhoja patopaikkoja. Kala oli elämisen ehto, joten sitä piti pyytää kaikella mahdollisella tavalla.

Risto asustelee Alemman Akujärven rannalla ja silloin tällöin hän innostuu ottamaan ruokakalan verkoilla myös kotijärvestään.

– Sieltä tulee aika isoa siikaa. Maku voi olla ehkä vähän erilainen kuin Inarijärven siiassa, mutta ei se paha ole, ja ainahan siian voi vaikka savustaa. Akujärvessä on paljon hyvänkokoista ahventakin, mutta se on ranttu tarttumaan pilkkiin.

– Olen joskus uteliaisuuttani seurannut pilkkikisoissa, kuinka kisaajat saavat sieltä ahventa ja aika huonosti sitä tulee. Järvessa on ahvenelle niin paljon muuta ruokaa, ettei se ahven ole enää kiinnostunut pilkkimiesten mato-ongista ja muista syöteistä.

Risto Seppänen ottaa ruokakalan yksinomaan verkoilla. Pilkillä hän istuu hyvin harvoin ja silloin täytyy kyllä olla kaunis kevätaurinkoinen keli, että hän viitsii ajankulukseen pilkkiä.

– Poikasena sitä tietenkin tuli pilkittyä. Ei ne vehkeet vain olleet kaksiset, eikä ensialkuun ollut mitään matopurkkeja kaupassa.

– Kesäisin otettiin kannoista kantomatoja, niin päästiin itsetehdyillä vavoilla tammukanpyyntiin. Se tammukanpyynti oli oikein himohommaa, kun ei verkkoihin ollut varaa, eikä varsinkaan veneisiin.

Risto hymähtää, että kyllä se lapsuus olikin saatanan köyhää aikaa, kun kalareissulla ostotavaraa oli ainoastaan koukku.

– Siimakin oli silloin arvotavaraa. Jos se meni syttyrälle, niin kyllä se siimakin oiottiin, ei niitä leikattu puukolla ja heitelty siimanpätkiä nuotioon palamaan. Se alkuaikojen siima oli sellaista punottua ja paksua.

Risto muistelee, kuinka kerran poikasena tuli kaverinsa kanssa Könkäänjärveltä kalasta. Pojat olivat polkupyörillä liikkeellä ja onkimaan pysähdyttiin vielä Akujoen puusillallekin.

– Meitä alkoi niin mahottomasti väsyttää, kun oli pitkään valvottu ja kalasteltu. Löimme nukkumaan sinne sillan alle, mutta siellähän kävi veto eikä siitä nukkumisesta tullut oikein mitään.

Risto on seurannut Inarilaisen juomuksilla-sarjaa ja hän ihmettelee, mikseivät pojat ole laittaneet Ukonjärveen useampaa verkkoa:

– Äkkiähän tästä laittaisi toisen verkon juomusavannosta tuonne toiseen suuntaan. Samalla vaivallahan se menisi useammankin verkon kokeminen, kun kerran touhuun alkaa. Keväämmällä tästä voisi tulla taimentakin, kun se tulee tänne syönnökselle.

Risto uskoo, että viime talvena Mukkavuopajan juomusverkostakin olisi tullut kalaa, jos pyynnissä olisi ollut tiheäsilmäisempi verkko.

– Muistan poikasvuosilta, että Mukkavuopajassa oli ahventa ja haukea. Siinä missä vuopaja laskee Ivalojokeen, oli ihmisillä siikaverkkoja, koska siihen nousi siika. Nythän se Mukkavuopajan tulvapato estää kalantulon ja samalla veneilynkin. Se on harmi, että tuommoinen este estää sen, etteivät ihmiset voi pitää veneitään kotirannassa ja ajaa veneellä suoraan vuopajalta Inarille. Jos nykyaikana ryhdyttäisiin suunnittelemaan samaan paikkaan tulvapatoa, niin varmasti nykytekniikka ottaisi huomioon myös sen, että siitä pääsisi läpi veneillä.

Risto silmäilee ympärilleen ja sanoo, että tässähän ollaan nyt hänen esi-isiensä, Morottajien, vanhoilla kala- ja asuinpaikoilla.

– Tuolta missä Ukonjärvi yhtyy Inarijärveen, jokisuulla, on se Kenttäsaari ja siinähän Morottajat ovat kesäpaikkaansa muinaisina aikoina pitäneet. Sen saaren asukkaille on varmasti ollut kutusiian pyynti elintärkeää ja sitä on pyydetty rysillä ja millaisilla vehkeillä hyvänsä.

Katso video: Inarilaisen juomuksia kokee tällä kertaa kotitarvekalastaja-konkari Risto Seppänen

Video: Ville Vaarala

Ukonjärven Ukon laelle hän on kiivennyt monet kerrat ja miettinyt siellä syntyjä syviä ja inarinlappalaisten historiaa.

– Minusta tuntuu, että Ukonjärven Ukko on ollut kovemmalla käytöllä kuin tämä nykyajan ihmisten paremmin tuntema Ukko eli Ukonsaari tuolla Inarijärvellä. Näihin Ukonjärven ja Ivalojokisuun maisemiin liittyy hirviän paljon meidän inarinlappalaisten historiaa, kun miettii tuota Sovintovaaraakin ja sen laella olevia käräjäkiviä.

– Siinä käräjäkivillä muinaiset inarinlappalaiset ja minunkin esi-isäni jakaneet pyyntialueita ja pohtineet asioita. Ihmeen vähän näistä käräjäkivistä tai Ukonjärven Ukostakaan, yleensä puhutaan. Mutta ehkä se on parempikin, ettei joka paikasta tule aivan kauheaa turistirysää.

Risto Seppänen kuuluu niihin vanhan kansan inarilaisiin, jotka vielä omakohtaisesti muistavat karhun kevätpyyntikulttuurin. EU kielsi karhun kevätmetsästyksen jo vuosikymmeniä sitten.

– Kevätkarhun pyynti hankikannon aikana oli lystiä puuhaa....tai se oli lystiä, niille, jokka karhun sai. Siellä tarvittiin sellaisia Kyrön Jaakon tapaisia miehiä, joilla oli kuntoa ja taitoa. Ja ne olivat monen päivän hiihtoreissuja, kun keväthangille lähdettiin.

Risto sanoo, että säätiedotukset eivät olleet kevätkarhun pyynnin aikana niin tarkkoja kuin nyt, joten aina sai jännätä sitä, millaiset kelit sattuvat pyyntipäiville:

– Piti tietysti olla hankikanto, mutta sellainen sopiva, että se upotti karhua, mutta ei hiihtomiestä. Kerran minua hiihti vastaan Kyrön Jaakko ja Puolakan Oiva. Muistan vieläkin ne heidän sukset. Meillä oli tavalliset mettäsukset, mutta pojilla oli tyylikkäät hiihtosukset, joilla he painoivat lujaa eteenpäin.

– Vaikka Jaakko ja Oiva ammatimiehiä olivatkin, niin sillä kertaa he eivät löytäneet karhun jälkiä, mutta me löysimme. Karhu oli mennyt ovelasti puroon ja me sahasimme sitä puron laitaa, että mistä se on noussut ylös. Lopulta löysimme ne jäljet, se oli hipsinyt varpaisillaan sieltä purosta pois ja lähtenyt painelemaan Sarmitunturin päälle.

Risto sanoi pojille, että hänpä yrittää lähteä perään. Hän arveli, että karhun voisi saada laskemalla kiinni. Miehillä oli mukanaan alkuaikojen radiopuhelimet, joilla pidettiin yhteyksiä omaan porukkaan.

– Minä hiihtelin tunturin päälle ja näin siellä kynsien jälkiä, mutta sitten ne jäljet alkoivat vähän kadota sen kovan hangen päältä. Minä aloin soittamaan sillä puhelimella ja samassa ryssän akka huusi puhelimeen aivan kauhealla äänellä. En tiedä mitä mahtoi puhua, mutta kauheaa huutoa se oli puhelimessa ja varmasti se karhukin kuuli sen naisen pajatuksen.

Kevätkarhun pyynti oli hyväkuntoisten miesten hommaa, eikä siinä touhussa koiria käytetty. Kevätpyytäjät oppivat huomaamaan, että karhu on viisas elukka ja se teki kaikkensa pelastaakseen nahkansa, kun se ymmärsi, että nyt on jätkät perässä pyssyjen kanssa.

– Kevätkarhun pyynti oli hyvää hommaa, mutta isot herrat sen kielsivät. Se on vähän sama juttu nykyisin hirvenpyynnissä. Isot herrat päättää ja nyt onkin käynyt niin, että kaikki ammutaan sikin sokin ja hirvet loppui kerralla.

Verkko on koettu ja termospullokahvit ryypitty. Viemme Riston kotiinsa Alemman Akujärven rantaan. Kotipihassa Ristoa tervehtii 2-vuotias bretoni eli ranskalainen bretogninspanieli.

– Minä olen viidellä bretonilla mettästänyt. Minulle tämä on aivan mahtava koirarotu. Voihan niitä muitakin hyviä olla, mutta minä tunnen vain tämän bretonin.

Sulo-poika tuli Riston kotiin vähän sattumalta. Talosta oli kuollut melkein yhtä aikaa koira ja kissa.

– Oudoltahan se tuntui, kun ei yhtäkkiä ollut minkäänlaista elukkaa. Minä sitten kerran kattelin kylällä, kun siellä nuori nainen pukkasi lastenvaunua ja siinä oli rinnalla bretoni, tai kaksikin. Menin juttelemaan hänelle ja sanoin ohimennen, että jos teillä vain tämmöisiä koiria on useampiakin ja joku on ylimäääräinen, niin olisin kiinnostunut.

Juttu jäi siihen ja unohtui, mutta joskus puolen vuoden päästä Ristolle soitteli Tervon Erkka, lastenvaunuja pukanneen naisen puoliso.

– Erkka sanoi, että tarvikko vielä koiraa? Minä sanoin, että tule näyttämään hyvä mies, jos sulla kerran koira on. No Erkka toi Sulon meille ja mehän ihastuimme Sulo-poikaan heti. Sulohan oli ehtinyt asua Kemissä, mutta se asui siellä kerrostalossa eikä siitä oikein tullut mitään siitä kerrostaloasumisesta. Sulo palasi Ivaloon, mutta se ei oikein tullut toimeen isänsä kanssa. Se tappeli sen isäkoiransa kanssa ja kun perheessä oli pikkulapsi vielä siinä seassa, niin Sulolle piti keksiä taas uusi koti ja sitä kautta se sitten päätyi minulle.

Risto ottaa vielä puheeksi saamelaisasiat. Hän toivoo, että saamelaiskäräjävaalien tulos menisi nurin.

– Minun juuret on täällä Inarissa, eikä sille Saamelaiskäräjien vaalilautakunta voi mitään. En tiedä minne vaalilautakunnan jäsenten alkuperä menee, mutta minun juuret ovat tiukasti täällä Inarijärven rannalla. Nostan hattua kaikille statuksettomille inarinsaamelaisille, jotka vielä jaksavat taistella, erityisesti Kyrön Karille, joka on minuakin vanhempi ja on joutunut aivan hirveään pyöritykseen ja mustamaalaamisen kohteeksi. Joskus ihmettelen, miten Kari jaksaa, mutta hän jaksaa, kun tietää olevansa oikeassa ja varmasti se urheilutaustakin vaikuttaa siinä, että hän on tavallista sitkaampi, pohdiskelee Risto Seppänen.

Ukonjärven maisemia Risto katseli nuorena miehenä ollessaan postiauton rahastajana. Tie oli mutkainen ja sorapintainen. Kyyti oli sellaista, että rahastajapoika taitteli paperipusseja auki ja antoi niitä matkustajille oksennuspusseiksi. Ja siihen aikaan riitti matkustajia ja rahtia. Joskus oli kyydissä poroja, kerran karhu ja yhden kerran ruumiskin.